Koiran elämää, laulua ja kukkasia

Meidän Zigi mäyriksen lapsenlapsi (vai pennunpentu?) Reino on saanut viime aikoina pienoista some-julkisuutta. Hän on nimittäin Aalto yliopiston sisäilmatutkimusryhmän jäsen. | Kesän kohokohta alkaa lähestyä. Lähdemme nimittäin Savonlinnaan laulukurssille ja nautiskelemaan Saimaan maisemista. | Kevään laulutunnit huipentuivat Porvoonseudun musiikkiopistolla järjestettyyn matineaan. Matineapäivän aamuna tein hämmentävän havainnon, että olin kadottanut keskeltä skaalaa neljä nuottia. Laulun sijaan tuli pelkkää pihinää tai parhaimmillaan epämääräinen murtunut ääni. | En ole enää laskenut monta viikkoa on mennyt ilman suklaata. Laskeminen tuntuu epäolennaiselta. Vallitsevaan tilaan on tottunut ja kaiken suklaata sisältävän ohittaa lähes automaattisesti.

Meidän Zigi mäyriksen lapsenlapsi (vai pennunpentu?) Reino on saanut viime aikoina pienoista some-julkisuutta. Hän on nimittäin Aalto yliopiston sisäilmatutkimusryhmän jäsen. Zigikin on keskustaan suuntautuneilla kävelyillä ollut pariin otteeseen menossa Helsingin yliopistoon ja kerran se oli myös melko päättäväisenä pyrkimässä musiikkiopistoon. Onni ei suosinut yritteliästä, mutta jälkikasvulla kävi näemmä parempi tuuri.

Zigillä on ollut vähän rankka kevät. Ensin leikattiin niskasta parin vuoden aikana pikkuhiljaa suurentunut paise, joka loppujen lopuksi poksahti, eikä ottanut asettuakseen. Leikkaus meni hyvin ja paiseestakaan ei löytynyt mitään pahanlaatuista. Paiseen jälkeen alkoi hissukseen vaivata peppu ja kakkiminen muuttui aste asteelta vaikeammaksi operaatioksi. Syyksi paljastui tyrä. Ensihädän lääkityksenä Zigille laitettiin hormoniampulli, joka on ikään kuin kemiallinen kastraatio. Tarkoituksena on hillitä eturauhasta, joka on ollut jatkuvassa stressitilassa jo muutaman vuoden ajan. Tässä lähistöllä asuu nimittäin kymmeniä tyttökoiria, jotka ovat vuorotellen juoksussa ja aiheuttavat melkoisen rakkauspöhnä mattopommituksen pienelle uroskoiralle. Eturauhanen erittää relaksanttia, joka liian suurina annoksina pidemmän päälle surkastuttaa peräpään lihaksia ja altistaa tyräytymiselle. (Lisää aiheesta Anna Ylhäisen lisensiaattityössä) Jää nähtäväksi joudutaanko Zigi vielä leikkaamaan, joka onkin sitten isompi operaatio. Siihen asti kuitenkin nautiskellaan parhaamme mukaan kesästä. Loppukesästä mennään näillä näkymin jäljestyskurssille, joten pääsee hänkin ehkä vielä opin tielle…


Kesän kohokohta alkaa lähestyä. Lähdemme nimittäin Savonlinnaan laulukurssille ja nautiskelemaan Saimaan maisemista. Pohdiskelin tuossa, että tämä on vähän niin kuin kymmenen vuoden takainen reissuni Esa Saarisen Pafos-seminaariin, mutta tällä kertaa kaikki speksit ovat mieleiset. Kyproksen pahvikulissiparatiisiin lentämisen sijaan ajellaan kotimaiseen järvenrantamaisemaan. Kuumuutta kammoavalle kelitkin ovat todennäköisesti miellyttävämmät. Majoitumme marmosipalatsien sijaan sympaattiseen hotelli Hospitziin ja pääsemme päivittäin henkilökohtaiselle laulutunnille ja kuunteluoppilaaksi laulun mestarikurssille. Sen sijaan, että kuuntelisimme Esa Saarisen selostuksia siitä miten hienosti nämä kulttuurityypit ajattelee, pääsemme kosketuksiin suoraan heidän ajatustensa kanssa. Odotukset retken suhteen ovat korkealla.

Kevään laulutunnit huipentuivat Porvoonseudun musiikkiopistolla järjestettyyn matineaan. Matineapäivän aamuna tein hämmentävän havainnon, että olin kadottanut keskeltä skaalaa neljä nuottia. Laulun sijaan tuli pelkkää pihinää tai parhaimmillaan epämääräinen murtunut ääni. Tästä häiriötekijästä totaalisesti lannistumatta matkasimme Porvooseen ja kuuman teen avulla sain kahlattua kappaleeni läpi. Keskittyminen kaikenlaisiin tulkinnallisiin kysymyksiin rapisi kyllä railakkaasti matkalle, kun laulaessa lähinnä arvuutteli mahtaako kaikki tarvittavat äänet tulla kurkusta ulos vai ei. Eipä ollut opettajakaan ennen törmännyt tällaiseen tapaukseen, että ääni häviää keskeltä äänialaa. Yleensä lähtee kai joko korkeimmat tai matalimmat äänet. Onneksi vaiva ei jäänyt pysyväksi; ääni normalisoitui parissa päivässä. Matinea sinänsä oli mukava tapaus. Laulajat olivat tasoltaan enemmän ja vähemmän edistyneitä ja tyylilajit vaihtelivat laidasta laitaan. Parhaat esitykset olivat sen verran huikeita, että karvat nousi pystyyn. Tärkeintä oli kuitenkin kannustava ja hyväntuulinen tunnelma.


En ole enää laskenut monta viikkoa on mennyt ilman suklaata. Laskeminen tuntuu epäolennaiselta. Vallitsevaan tilaan on tottunut ja kaiken suklaata sisältävän ohittaa lähes automaattisesti. Lempeän lämpeän kesän edessä tein tosin sellaisen myönnytyksen, että herkutteluhetkinä sekoittelen vanilijajäätelön sekaan Van Houten kaakaojauhetta. Kaikkien viime vuosina yleistyneiden gourmet- ja artesaanijäätelöiden keskellä jätskisuosikkini on ehkä sittenkin ihan tavallinen tiiliskiven muotoinen (halpis) vanilijajätski, jonka saa lusikalla pehmitettyä pehmiksen tyyppiseksi jäätelösoseeksi ja sekaan sotketaan reippaasti kaakaojauhetta. Viime aikoina on ollut sen verran paljon muuta tekemistä, että en ole leiponut mitään. Keksihyllyn suosikiksi on kohonnut Fazerin perinteiset Carneval-keksit. Kohtahan se alkaa taas marjakausi…


Lopuksi kokoelma kuvia kevään kukkaloistosta ja muista tunnelmista.

t. Tuija P.

Monta maanantaita

Kolme viikoa ilman suklaata. Tai oikeastaan mitään mikä sisältää suklaata ja/tai kaakaota. Alku oli hankala. Sitten alkoi tottua. Nyt (jo) asiaa ei oikeastaan edes ajattele. Suklaahyllyä ei ikään kuin ole olemassa. Kauralastuhylly sen sijaan on! Välipalahimossa käännytään omenien puoleen. Tänään ostin herkkuhetkeksi hedelmäsmoothien, joka todellisuudessa on lähinnä mehua. (Ihan hyvää mehua sinänsä…) Perustin instagram-tilinkin, jonne kerään vaihtoehtoisia herkkuhetkiä. Siitä tulee kyllä varmaan ihan maukkaan oloinen kuvagalleria. Tässä sen alku…

Luulen, että oleellista tässä muutoksessa oli yksinkertaiseksi tiivistetty ajatus: Suklaa ei ole vaihtoehto. Ja aito päätös, että suklaa on asia, josta voin luopua ilman että elämänlaatu siitä jotenkin oikeasti huononee. Eikä se todellakaan huonontunut. Olisihan se vähän absurdia, jos suklaan puputtaminen olisi elämän ensisijainen ilonlähde ja kaiken keskiö.

Laiva on nyt käännetty kohti uutta suuntaa. Jää nähtäväksi mitä kaikkea reitille vielä osuu. Ehkäpä tässä pikkuhiljaa tiivistyy uusia ohjenuoria, joita lähteä seuraamaan. Toivottavasti myös välittömään hyvinvointiin liittyvissä merkittävissä asioissa, kuten työ ja toimeentulo.


Tälle viikolle osui vappu, jonka jälkeen keskiviikko tuntui taas uudelta maanantailta. Varsinaiset maanantait ovat tosin viime aikoina – tälläkin viikolla – olleet pikemminkin ilon päiviä, sillä pitkäaikainen ja hitaasti kehittyvä lauluharrastukseni on elpynyt kummasti viimeisen puolen vuoden aikana suhteellisten säännöllisten laulutuntien muodossa. Maanantai onkin muodostunut minun freelance-elämässä erityiseksi vapaapäivien alalajiksi; laulupäiväksi. Tämän viikon maanantain laulut muistuttivat lähinnä kissan kiduttamista, joten välillä käy kyllä oikeasti sääliksi opettajan korvia. Hän tosin kommentoi kyseistä laulua ”terveelliseksi” minulle. Kaipa sinne väliin mahtui jokunen onnistunutkin äännähdys, joten jatkan optimistisesti kohti uusia onnistumisia.


Luonto on tällä viikolla esitellyt satumaisia maisemia. Meidän koti sijaitsee lähellä merenrantaa ja tällä viikolla aamu-usvat ovat olleet paikoin sankkoja. Usva peittää myös vastarannan rumat raksat ja hetken ajan voi kuvitella olevansa satujen saarella ja usvan takana voi olla mitä vain. Usvan seasta voi hetkenä minä hyvänsä putkahtaa Lentävän Hollantilaisen laiva…

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin päätän perjantaisession ja lähden kohti kotia oranssilla sukellusveneellä…

T. Tuija

Ps. Pääskysestä ei päivääkään.

Vuosi ilman suklaata…

Uskaltaako tässä nyt ruveta tekemään numeroa siitä lemppariherkusta, joka on kääntynyt viime aikoina lähinnä pahoinvoinnin lähteeksi. On tässä nimittäin tullut syötyä suklaata viime aikoina.

Uskaltaako? Uskaltaako tässä nyt ruveta tekemään numeroa siitä lemppariherkusta, joka on kääntynyt viime aikoina lähinnä pahoinvoinnin lähteeksi. On tässä nimittäin tullut syötyä suklaata viime aikoina. Tekisi mieli kirjoittaa otsikoksi Vuosi ilman suklaata.

Veljeni lähetti kuvan pienestä korvasta korvaan hymyilevästä pojastaan herkkupussi kädessään. Pienen pojan lempparinamipussi oli nimeltään herne-maissi-paprika. Suoraan pakastimesta, pieniä, herkullisia herneitä, maisseja ja paprikanpalasia. Tekisi mieli kokeilla vuotta ilman suklaata ihan vain avartaakseen käsitystä herkuttelusta. Lisää luovuutta. Vatsa ehkä kiittäisi. Ja sydän. Ja verisuonet…

Suklaa on aina helppo valinta; lähes takuuvarmasti hyvää. Mutta mitä kaikkea hyvää löytyy, jos sulkee kategorisesti ensimmäisenä mieleen tulevan vaihtoehdon ulos? Jaksaako tästä innostua koko vuoden? Huomenna on perjantai 13. päivä. Sopiva hetki aloittaa. Katsotaan mitä tapahtuu.

t. Tuija

Kellon seisahdus

Joulu on sillä tavalla merkittävä aika, että nämä pari huolettoman pysähtymisen päivää vapauttavat mielen vaeltelemaan omia latujaan. Niiden latujen varrelta löytyykin kaikenlaista. Muistoja menneistä, toteutuneita ja toteutumattomia haaveita, toiveita, päämääriä. Olen aina pitänyt siitä, miten jotkin asiat elämässä kietoutuvat toisiinsa todella pitkillä aikajanoilla. Miten kesken jääneet tarinat saattavat saada jatkoa vuosienkin jälkeen. Hajanaisista kohtauksista muodostuu tarinoita. Ilmaan jääneet kysymykset saavat vastauksia.

Stop doing __________ .

Freedom is your birthright.

Tässäpä pieni projekti. Vapauttaa itsensä erilaisista itseäni koskevista uskomuksista, jotka estävät ilmaisemasta itseäni. Jotka estävät tekemästä asioita, joita haluaisin tehdä. Jotka pakottavat yrittämään olla muille mieliksi, useimmiten siinä onnistumatta. Pelko häpeästä. Pelko epäonnistumisesta. Pelko, ettei osaa tarpeeksi hyvin ja pelko että lopputulos on vain yksi turha lisää. Periksi antaminen sille, että muut voisivat muka paremmin tietää mikä olisi missäkin tilanteessa paras toimintatapa, minun elämässäni. Toimiminen vastoin omaa intuitiota. Vastoin omaa osaamista.

Oli hätkähdyttävää ja kovin lohdullista tajuta, etten ole suinkaan ainoa aikuinen nainen, joka kamppailee tämän kaltaisten tunnelmien parissa. Muusikko Jonna Tervomaa – koko elämäni ajan ajatusten laidalla jotenkin edellä kulkenut nainen – löysi vasta tänä vuonna sellaisen uskalluksen ja uskon itseensä, että teki uuden levynsä sisältöä koskevat päätökset itse, sanoineen ja melodioineen. Löysi luottamuksen omaan kykyynsä, intuitioonsa ja osaamiseensa ja antoi sen meille kuultavaksi. Lapsena Jonna oli minulle se makee vanhempi tyttö jota katsottiin etäältä avoimesti ihaillen. Myöhemmin, aikuisuuden kynnyksellä, hänestä tuli se magee nuori nainen, jonka kaltainen jos voisi edes hippusen olla. Ja nyt Jonna on nainen, aikuinen ihminen, muusikko, taiteilija ja inspiraation lähde. On ollut riemullista seurata pienten some-viestien, uuden levyn ja sitä seuranneiden keikkojen muodossa sitä luovan uskalluksen prosessia, jonka Jonna on tänä vuonna käynyt läpi. Levyn nimi on Ääni.

Sen innoittamana jossain syvällä sisälläni heräsi pieni, hento, oma ääni kysymään, että mitäpä jos alkaisit sinäkin etsimään omaa ääntäsi? Mitä ikinä se onkin. Rytmiä, muotoa, sanoja. Tekstiiliä, puuta, kuvia, musiikkia. Kuka tietää.

Aiemmin mietiskelin, että mitä haluan Naistenhuone otsikon alle todellisuudessa laittaa. Tällainen on minun naistenhuone. Tila, jossa on ihmeellisiä, osaavia, herkkiä ja samalla vahvoja, rohkeita naisia. Tila, jossa rohkeudella ei tarkoiteta mekon napaan asti ulottuvaa pääntietä ja voimalla viimeisen päälle treenattuja vatsalihaksia. Tila, jossa nainen on vapaa kokeilemaan ja onnistumaan. Tila, jossa puhalletaan ilmaa siipien alle.

t. Tuija P.

[divider width=”small”]

Kuva:

Muutin kymmenisen vuotta sitten isovanhempieni asuntoon heidän lähdettyään tästä maailmasta. Ajattelin, että siitä tulee minun kotini, sillä olin aika lailla luovuttanut sen ajatuksen suhteen, että löytäisin rinnalleni ihmisen, jonka kanssa jakaa elämäni ja olemiseni. Uuden kodin ikkunalaudalla oli unohtuneen oloinen orkidea, jota ei kuitenkaan ollut kukaan huomannut nakata roskikseen. Aloin kastelemaan kukkaa säännöllisesti ja hankin seuraksi pari kukkivaakin orkideaa. Hiljalleen kukka elpyi ja nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin se on kukkinut monia kertoja ja pitää kukkansa sitkeästi silloinkin, kun kukkien hoito ei ole kaikista velvollisuuksista päälimmäisenä mielessä. Se muistuttaa Mummusta, vähän mysteeriksi jääneestä esiäidistä, jonka kanssa ei ajoissa ymmärtänyt tai osannut tutustua. Koti on nyt muualla, mutta kukka ja Mummu kulkee mukana ja elää rinnalla. Hiljaisena, mutta voimakkaana.

Vanha herätyskello on kotoisin toisen Mummun ja Vaarin lelukorista. Siis sellaisesta lasten viihdykkeeksi kasatusta korista, johon oli kerätty kaikenlaista roinaa, joista rakentaa leikkejä. Tämän rikkinäisen kellon lisäksi korissa oli ainakin pieniä, tyhjiä lääkepurnukoita, kuparisia snapsikuppeja, erilaisia pähkinöitä ja manteleita, leikkirahaa, pikkuautoja ja pari kirjaa. Tämä rikkinäinen kello on minulle seisahtunut aikakapseli, joka sisältää värikkään kokoelman muistoja Mummusta ja Vaarista, lukuisista äänekkäistä juhlista ja jouluista, ruokaa notkuvista pöydistä, naurusta, kiivaista keskusteluista ja kärkkäistä mielipiteistä. Lopun ajan hiljaisuudesta ja luopumisesta. Rakkaudesta ja välittämisestä.

Status: Puuseppä. Sisustusalan ammattilainen.

Tänään se iski tajuntaan. Minä olen nykyään sisustusalalla. Minä olen nykyään puuseppä, joka tekee huonekaluja. Suunnittelee huonekaluja. Miettii miten suunnitelman saa toteutettua ja mistä materiaaleista. Valmistaa huonekaluja. Korjaa huonekaluja. Minä pääsen ammattilaisstatuksella Habitare-messuille. Ammattilainen.

Olen siis todellakin vaihtanut alaa ja tähtäimenä on toimeentulo tällä uudella alalla. Liityin jo kesän korvilla verstasosuuskuntaan nimeltä Roihuverstas. Siellä on kaikki tarvittavat koneet ja tilat puuseppätoiminnan aloittamiseen. Massatuotantoon tilat eivät taivu, mutta kyllä siellä pieniä sarjojakin pystyy rakentamaan.

Kun nyt kerran olen ihan ammattimaisesti sisustusalalla, olisi ehkä vihdoin aika höllätä omia ennakkoluuloja sisustuksen vähäisen merkityksen suhteen. Ainakin kun verrataan maailman rauhasta neuvottelemiseen ja muihin miljoonabisneksiin, joilla yhteiskuntaa “oikeasti” pyöritetään. Ei siis mitään turhaa estetiikkaa, naistenlehtikamaa. Blaa blaa.

Mutta tämä on minulle merkittävää. Tämä saa olla minulle merkittävää ja minulla on lupa tuoda esille se, miten se on minulle merkittävää. Millaisia sisustuselementtejä minä onnistun luomaan ja miten niitä minun mielestä voi yhdistää kokonaisuuksiksi. Saattaa siis olla, että tämä harvoin päivittynyt blogini on vihdoin valmis kuoriutumaan munastaan ulos. Riksraks ja voilá! Sisustusblogi puusepän näkökulmasta. Ja väri-ilotteluja.

Innostuksella uuteen viikkoon!

t. Tuija P.

Pulpahduksia

Kesällä sain vihdoin sivujen alustan valmiiksi. Siitä vain kirjoittamaan.

Mitään ei tullut kirjoitettua. Kynnys kaikenlaiseen luomiseen oli kohonnut kuin Jaakon pavunvarsi. Paitsi että tästä pavusta puuttui askelmat, joita pitkin kavuta taivaisiin.

Kesällä sain vihdoin sivujen alustan valmiiksi. Siitä vain kirjoittamaan.

Mitään ei tullut kirjoitettua. Kynnys kaikenlaiseen luomiseen oli kohonnut kuin Jaakon pavunvarsi. Paitsi että tästä pavusta puuttui askelmat, joita pitkin kavuta taivaisiin. Kesällä ei tullut tehtyä oikeastaan mitään siitä mitä olin etukäteen ajatellut. Ei tullut neulottua sukkia talveksi, saatikka yli vuosi sitten aloitettua villapaitaa valmiiksi. Vaatekaappien piirustukset ovat edelleen ”melkein valmiit” ja kodin pohjapiirustuksessa on jo puolet ikkunoista paikoillaan.

Jos nyt vähän valottaisi taustaa… viime syksynä kävi nimittäin todellinen säkä. Olin se onnekas, joka sai satojen hakijoiden joukosta työpaikan. Työn, joka on ihan mukavaa, jonka työajat sopivat hienosti vielä viime lukuvuonna kuvioissa mukana olleen koulun lukujärjestykseen ja työpaikan sijaintikin oli sopivasti koulun lähellä, eli paikasta toiseen matkusteluun ei uponnut toivottoman paljon aikaa.

Koulu on nyt yhtä näyttöä vaille paketissa. Työ sen sijaan jatkuu, ja hyvä niin. Raha kun ei ole koskaan pahitteeksi elämisen kannalta. Mutta niinpä jatkuu puuseppätouhutkin. Päädyin nimittäin osakkaaksi puuseppäosuuskuntaan ja niinpä minulla on jatkossakin ulottuvillani kattava valikoima puuntyöstökoneita ja tilat niiden käyttämiseen. Kokonaistilanne ei siis ole ollenkaan hullumpi.

Pikkuhiljaa on myös luovuus alkanut nytkähdellä hereille. Syntyy kaikenlaisia ajatuksia. Tekee mieli kirjoittaa. Tekee mieli kuvata. Tekee mieli suunnitella ja tehdä kokeiluja. Tekee mieli hullutella, eikä jäädä kiinni normeihin. Pelkoon siitä ettei osaa. Tai että tuottaa jotakin turhaa. Roskaa. Tai että näyttää tyhmältä. Tekee mieli vaientaa se pään sisällä napiseva arvosteleva urpo, jonka mielestä kaunis koivupuu menee pilalle, jos sen petsaa siniseksi. Karjaista takaisin:

Hei, ei muuten mene. Minä haluan sinisen.

Saattaa olla, että edessä on syksy, jonka aikana luovuus heräilee talviuniltaan ja alkaa toivottavasti pulpahdella esille. Ehkä liiankin pitkäksi venyneen ”kuivan kauden” jälkeen se olisikin jo tervetullutta vaihtelua. Syksy on aina ollut minulle jonkinlaista kukkaan puhkeamisen aikaa, joten oikeastaan odotan jo innolla kesän lopullista taittumista ja syksyn väriloistoa, taivaan taianomaisia pilvinäkymiä ja pehmeitä tihkusateita. Pipoa ja kaulaliinaa.

T. Tuija P.

Taas mennään!

Noniin, pitkällisen jahkailun jälkeen sain vihdoin rykäistyä sivuston ulkoasun oman näköiseen kuosiin. Nyt sitten alkaa/jatkuu se työläämpi osuus, nimittäin sisällön luominen.

Noniin, pitkällisen jahkailun jälkeen sain vihdoin rykäistyä sivuston ulkoasun oman näköiseen kuosiin. Nyt sitten alkaa/jatkuu se työläämpi osuus, nimittäin sisällön luominen.

Naistenhuone on edelleen vaiheessa… jäin nimittäin miettimään, että mikä se sellainen naistenhuone on ilman, että juutun tylsiin stereotypiamuotteihin. En ihan vielä päässyt selvyyteen millaista kuvallista ilmaisua naistenhuone minulle edustaa, joten se jäi nyt vielä muhittelemaan. Ehkä kuitenkin tuo on se osio, mistä löytyy ennen pitkää kauneudenhoito, meikkaus, hius, vaatetus ja tyyli sekä yleensäkin naisten fysiologiaan liittyviä aiheita käsittelevät postaukset. No, siitä lisää myöhemmin.

Nyt ei muuta kuin iloista viikonloppua!

t. Tuija P.

Kuva: ©Tuija Pispa

Paluu Puuseppäkouluun – Kausi 2.

Puuseppäkoulun kakkoskausi käynnistyi (vihdoin!) eilen viiden viikon kesätauon jälkeen. Ajattelin, että tällaista iloista tapahtumaa olisi kiva juhlistaa kakkukahveilla, joten pyöräytin ennen kouluunlähtöä suklaamurukakun luokkatovereiden ja opettajan iloksi.
Ensi vuoden Juhannukseen mennessä pitäisi siis pykäistä viisi näyttötyötä. Ensimmäisenä minulla on ohjelmassa on ”Entisöinti- ja puunkorjaus” -aiheinen näyttötyö. Kotoa löytyi vanha ja kaunis, joskin kulunut pieni puhelinpöytä kahdella laatikolla, jonka ajattelin ehostaa käyttökuntoon.

Puuseppäkoulun kakkoskausi käynnistyi (vihdoin!) eilen viiden viikon kesätauon jälkeen. Ajattelin, että tällaista iloista tapahtumaa olisi kiva juhlistaa kakkukahveilla, joten pyöräytin ennen kouluunlähtöä suklaamurukakun luokkatovereiden ja opettajan iloksi. Kakku tekikin sen verran reippaasti kauppansa, että kuvaakaan ei tällä kertaa tullut otettua.

(Kevään kuulumisetkin on muuten vielä kertomatta, mutta onneksi on nykyään lanseerattu termi #throwbackthursday, joten vanhoihin juttuihin ehtii palata myöhemminkin.)

Lomakuulumisten ja kakkukahvien jälkeen touhuilu jatkui suurin piirtein samasta pisteestä, mihin se oli keskikesällä jäänyt. Näytti myös siltä, että minkään valtakunnan huoltotöitä tiloissa ei ole kesän aikana tehty. Jopa roskikset oli tyhjentämättä ja yli puoli vuotta epäkunnossa olleet koneet ovat edelleen rikki. Alunperin viime vuoden joulukuun alkuun mennessä valmistuvaksi luvatun luokan peruskorjaus on edelleen kesken. Me iltaryhmäläiset selvitään kyllä, sillä meitä on vain keskimäärin 15 jakamassa konekantaa. Mutta päiväryhmissä taitaa työaika kulua lähinnä odotellessa koneille pääsyä, kun parhaimmillaan luokissa on samanaikaisesti jopa 60-70 oppilasta.

Pukuhuonetiloissakin sattui keväällä vesivahinko, jonka korjaustyöt valmistuu ehkä joskus. Joten puuosasto on siltäkin osin pienoisen kaaoksen vallassa. Mutta eipä sitä itsekään tullut kesätauolla kaikkea hoidettua. Omat työhousuni muistin sentää kesän aikana pestyä, mutta revenneiden taskujen korjaus pääsi unohtumaan… Mutta ei se mitään, kun saadaan kuitenkin tehdä puutöitä!

Ensi vuoden Juhannukseen mennessä pitäisi siis pykäistä viisi näyttötyötä. Ensimmäisenä minulla on ohjelmassa on ”Entisöinti- ja puunkorjaus” -aiheinen näyttötyö. Kotoa löytyi vanha ja kaunis, joskin kulunut pieni puhelinpöytä kahdella laatikolla, jonka ajattelin ehostaa käyttökuntoon.

Entisöitävä valkoinen Puhelinpöytä.

sikliTällä hetkellä pöydän pinta on maalattu. Päälimmäisen kerroksen valkoinen maali irtoaa pinnasta helposti siklillä. Alta löytyi paksu tummanpunainen massakerros, josta en ihan osaa päätellä onko kyseessä jonkinlainen kittiseos, pohjamaali vai alkuperäinen pintamaali. Tiukassa aine tuntuu kuitenkin olevan. Avuksi löytyi vesi vanhin voitehista, jota pintaan sivelemällä sain punaisen mömmön pehmenemään sen verran, että senkin sai siklillä irtoamaan ilman verta hikeä ja kyyneliä. (Sikli onkin muuten yksi hinta-laatusuhteeltaan parhaita ja kätevimpiä työkaluja mihin olen toistaiseksi törmännyt.) Sen verran aikaavievää touhu kuitenkin on, että oikeassa maailmassa vanhojen pintojen poisto pitäisi saada hoidettua jotenkin vauhdikkaammin. Joten kaikenlaiset niksit ja vinkit aiheen tiimoilta ovat enemmän kuin tervetulleet kommenttiosioon.

Jää myös nähtäväksi tarvitseeko puhelinpöydässä varsinaisesti korjata mitään. Jos näin pääsee käymään, täytynee pöydän lisäksi kunnostaa myös yksi tällainen kaunis, joskin kärsinyt pinnatuoli.Valkoinen pinnatuoli.

Muut syksyn ja kevään aikana tehtävät näyttötyöt ovat ”Masiivipuinen näyttötyö”, ”Asiakaslähtöinen näyttötyö”, ”Levytyö” – viilutetusta mdf- tai vanerilevystä valmistettu huonekalu – sekä ”Pintakäsittely” – ruiskumaalattu tai -lakattu pinta. Ajatus siitä, mitä nämä työt käytännössä ovat alkaa hiljalleen selkiytyä. Mutta näistä lisää myöhemmin.

t. Tuija P.

Tallenna

Kevään Kukkaistutukset

Viikonlopun auringonpaiste innoitti hoitamaan vähän nuupahtamaan päässeitä viherkasveja. Samaan syssyyn innostuin myös kylvämään uusia kasveja. Rautakaupasta löytyi kivoja, pieniä, pahvisia taimilaatikoita, jotka pääsivät parvekkeelle siementen ja mullan kera uudelle kukkapöydälle. Nyt sitten vain jännityksellä odottelen minkälaista satoa tästä vielä pääsee korjaamaan. Rasioihin päätyi ainakin basilikan, timjamin, rucolan ja salaatin siemeniä, sekä leijonankitojen, hajuherneen ja auringonkukan siemeniä.

Taimilaatikot

Singaporen Orkideapuisto

Koska kukat ovat kauniita ja niiden katselusta tulee vähän parempi olo, päätin nyt vaihteeksi vähän muistella menneitä ja laittaa tänne pienen orkideagallerian. Kävin nimittäin maaliskuussa 2008 Singaporessa ja matkan ainoa ”Pakko nähdä” nähtävyys oli Singaporen orkideapuisto.

Neiti Kevät on selvästi saapunut! Västäräkit lentelee jo puistossa ja kukkakausi on ihan nurkan takana. Kotosalla orkideat elelevät ikkunalaudalla yllättävän kukkeana viime aikojen epäsäännöllisestä ja huolimattomasta hoidosta huolimatta.

Koska kukat ovat kauniita ja niiden katselusta tulee vähän parempi olo, päätin nyt vaihteeksi vähän muistella menneitä ja laittaa tänne pienen orkideagallerian. Kävin nimittäin maaliskuussa 2008 Singaporessa ja matkan ainoa pakko nähdä nähtävyys oli Singaporen orkideapuisto. Mukana matkassa oli halpa HP:n pokkarikamera ja muistikortissa oli tilaa 103 kuvalle. Itse asiassa kuvien laatu on yllättävänkin hyvä olosuhteet huomioon ottaen. Kuvat ovat käyneet nyt läpi myös kevyen Lightroom -käsittelyn. (Klikkaamalla allaolevia kuvia saat näkyviin paremman katselunäkymän.)

Nautinnollisia kukkahetkiä!

t. Tuija P.

Kuvat: © Tuija Pispa